Karhukaiset (Tardigrada) on yksi eläinkunnan pääjaksoista. Ne ovat pieniä jaokkeisia eläimiä, jotka muistuttavat niveljalkaisia ja ovat luultavasti niille sukua. Suurimpien aikuisten ruumiinpituus voi olla 1,5 millimetriä, pienimpien alle 0,1 millimetriä. Juuri kuoriutuneet toukat voivat olla alle 0,05 millimetrin mittaisia.
Kehityshistoriallisesti karhukaiset kuuluvat Ecdysozoa-ryhmään yhdessä muun muassa niveljalkaisten, käsnäjalkaisten ja sukkulamatojen kanssa. Vanhimmat tunnetut karhukaisten fossiilit on löydetty Siperiasta keskikambrikautisista kivistä. Saksalainen pappi J. A. E. Goeze löysi karhukaiset vuonna 1773. Muistiinpanoissaan hän kuvaili karhukaista ”miniatyyrikarhuksi”.
Karhukaisten tiedetään voivan lisääntyä sekä suvullisesti että neitseellisesti.[1] Sammaleella elävät karhukaiset munivat pari viikkoa parittelun jälkeen 1–30 munaa, jotka kuoriutuvat kaksi viikkoa myöhemmin.[2] Karhukaisten munien pinnassa on torvimaisia ulokkeita, joilla poikanen saa happea. Ulokkeet ovat lajityypillisiä, ja niiden perusteella lajinmääritys on usein helpompaa kuin aikuisten eläinten.[2] Kasvaessaan karhukaiset luovat nahkansa jopa 12 kertaa. Niiden solut eivät kuitenkaan enää jakaannu, vaan kasvavat kokoa. Karhukaisilla on alusta alkaen 40 000 solua. Karhukaiset ovat aktiivisia kolmesta kuukaudesta kahteen ja puoleen vuoteen elämästään.[2]
Suurin osa karhukaisista on kasvin- tai bakteeriensyöjiä, mutta on myös olemassa petoja. Karhukaisten suuosat ovat veitsenterävät. Niillä ne poraavat reiän kasvi- tai bakteerisoluun, ja sen kautta solun sisältö imeytyy karhukaisen ravinnoksi.[2]
Karhukaisia tunnetaan noin 750 lajia. Karhukaisia tavataan ympäri maailman, napa-alueilta päiväntasaajalle ja vuoristoista merten syvänteisiin.
Helpoiten karhukaisia löytää erilaisista jäkälistä ja sammaleista. Muita tyypillisiä ympäristöjä ovat dyynit, rannat, suot ja merien tai järvien rannat, joissa karhukaisia voi esiintyä jopa 25 000 eläintä litrassa.
Karhukaiset ovat erittäin kestäviä eläimiä. Niitä on tavattu kuumista lähteistä, Himalajan huipuilta yli 6 000 metrin korkeudesta, ikijään alta ja valtameren pohjasta yli 4 000 metrin syvyydestä. Periaatteessa karhukaisen ainoa tarve on kosteus, mutta siitäkin se voi tinkiä pitkiksi ajoiksi. Ne ovat yksi harvoista eläinryhmistä, jotka pystyvät pysäyttämään aineenvaihduntansa ja siirtymään kryptobioosiin. Useat lajit selviävät lähes kymmenen vuotta kuivuneessa tilassa. Lepotilassa eläimen aineenvaihdunta laskee alle 0,01 prosenttiin normaalista ja vesipitoisuus 1 prosenttiin. Lepotilan salaisuus on trehaloosi-niminen sokeri, jonka on havaittu olevan erinomainen veden korvike.
Karhukaisten tiedetään selvinneen lepotilassa seuraavista ääriolosuhteista:
Karhukaiset (Tardigrada) on yksi eläinkunnan pääjaksoista. Ne ovat pieniä jaokkeisia eläimiä, jotka muistuttavat niveljalkaisia ja ovat luultavasti niille sukua. Suurimpien aikuisten ruumiinpituus voi olla 1,5 millimetriä, pienimpien alle 0,1 millimetriä. Juuri kuoriutuneet toukat voivat olla alle 0,05 millimetrin mittaisia.
Kehityshistoriallisesti karhukaiset kuuluvat Ecdysozoa-ryhmään yhdessä muun muassa niveljalkaisten, käsnäjalkaisten ja sukkulamatojen kanssa. Vanhimmat tunnetut karhukaisten fossiilit on löydetty Siperiasta keskikambrikautisista kivistä. Saksalainen pappi J. A. E. Goeze löysi karhukaiset vuonna 1773. Muistiinpanoissaan hän kuvaili karhukaista ”miniatyyrikarhuksi”.
