Der Zottenbock (Tragosoma depsarium) ist ein Käfer aus der Familie der Bockkäfer (Cerambycidae). Er ist der einzige seiner Gattung in Europa[1] und kommt vor allem in kühlen Regionen Nordeuropas und Sibiriens sowie in den Höhenlagen der Alpen und anderer Gebirge vor. Alle weiteren Arten der Gattung sind in der Nearktis, also in Nordamerika, verbreitet. Der Käfer lebt meist in offenen und bewirtschafteten, trockenen Waldgebieten mit älterem Baumbestand. Durch die Abnahme von Nadelwäldern mit entsprechendem Altholzanteil nehmen auch die Bestände der Käfer ab. In einigen Regionen seines Verbreitungsgebietes, unter anderem in Deutschland, gilt der Käfer als vom Aussterben bedroht.
Der Zottenbock erreicht eine Körperlänge von 18 bis 36 Millimetern und ist etwas länger und schmaler als der Sägebock (Prionus coriarius). Der Körper ist rotbraun, roströtlich bis dunkelbraun gefärbt. Er ist flach gewölbt. Der Halsschild (Pronotum) ist etwa doppelt so breit wie lang und etwa in der Mitte am breitesten. Der zentrale Bereich, die Scheibe, ist uneben und dicht behaart.[2] Die Seiten des Halsschilds sind schwach gerandet und deutlich punktiert; an den Seiten hinter der Mitte sitzt ein auffälliger Dorn.[3] Die Oberseite des Halsschilds ist dicht gelblich behaart; die Seiten sind nach hinten zugespitzt und ausgeschweift.[2] Die Flügeldecken (Elytren) sind fast parallel und etwa 2,5-mal so lang wie zusammen breit. Sie sind auf chagriniertem Grund punktiert mit Spuren von feinen Streifen; zudem tragen sie 3 bis 4 deutlicher vortretende feine Rippen. Der Spitzenwinkel ist an der Flügelnaht zugespitzt.[2]
Der Kopf ist schmaler als der Halsschild und stark punktiert.[2] Die Fühler sind neben der Augenbucht eingelenkt und kahl. Das dritte Fühlerglied ist etwas verlängert, erreicht allerdings im Vergleich zu dem des Körnerbocks (Aegosoma scabricorne) nicht die Halsschildbasis.[4] Bei den Männchen überragen die Fühler deutlich die Mitte der Flügeldecken, bei den Weibchen reichen sie etwa bis zu deren Mitte.[5] Das Endglied der Kiefertaster ist abgestutzt. Die Beine sind etwas heller rötlichbraun als der Körper; die Vordertibien besitzen keine ausgeprägte Innenfurche.[6]
Die Larven des Zottenbocks erreichen eine Länge von maximal 50 Millimetern. Die Pleuralsklerite am ersten bis sechsten Abdominalsegment sind klein und nur undeutlich ausgebildet. Die Beine sind deutlich viergliedrig; eine Coxa ist nicht vorhanden, und der Schenkelring (Trochanter) ist reduziert.[7] Das Pronotum hat keine Querbinden, und wie bei anderen Prioninae ist es nicht auffallend rau.[7]
Die Kopfkapsel ist annähernd quadratisch und hinten schmal und tief eingekerbt; auf ihren Seiten befinden sich deutliche Stemmata. Das Labrum ist etwa so breit wie lang. Die Vorderseite der Stirn ist gekielt und besitzt 4 gekielte Zähnchen, bei denen die seitlichen flach sind und weniger vorspringen. Die Cardo ist frei beweglich und gut ausgebildet.[7] Im Vergleich zur Larve des Mulmbocks (Ergates faber) ist das dritte Antennenglied etwas größer und zylindrisch, dabei ist es etwa so lang wie breit. Der Palpifer hat keinen Fortsatz.[7]
Der Zottenbock ist paläarktisch verbreitet und kommt in Mittel- und Nordeuropa sowie im südlichen Russland in Sibirien und angrenzenden Regionen bis in die Region Altai[8] vor.[3] Weiter im Süden ist er auf Gebirgslagen beschränkt.
In Nordeuropa kommt die Art vor allem in den Mittelprovinzen in Schweden und Finnland vor, ist aber auch im Baltikum[9] zu finden. Für Gesamteuropa wird eine boreoalpine Verbreitung angegeben; der Käfer findet sich also vor allem in kühleren Gebieten des Nordens sowie in höheren alpinen Regionen. In Mitteleuropa kommt er vor allem im Süden und Südwesten im Bereich der Alpen nicht unter 1000 Meter Höhe vor. So ist er in Deutschland in Bayern und Thüringen verbreitet, wo er mit Nadelholz eingeschleppt wurde;[4] zudem findet man ihn vor allem in Österreich, der Schweiz, in Tschechien und der Slowakei.[3] In Albanien wurde die Art zum ersten Mal 2007 nachgewiesen.[10] Im Süden des Verbreitungsgebietes in den Südalpen, den Karpaten und den Pyrenäen lebt er vor allem in den höheren subalpinen Höhen, so etwa in den Pyrenäen[11] in Höhen von 1500 bis 1800 Metern.[3]
Daneben gibt es in der Literatur Nachweise der Art in Nordamerika, bei denen es sich allerdings um Vertreter anderer Arten handelt.[3][12]
Der Zottenbock lebt als kälteliebende, boreoalpine Art vor allem in kühlen Nadelwäldern und in Parks der Höhenlagen.[3] Er kann abhängig vom lokalen Klima von Juni bis August auftreten. Die Käfer halten sich tagsüber unter loser und morscher Rinde an Totholzstämmen und an alten Baumstümpfen oder unter verpilzten Stämmen auf. Sie werden abends aktiv und laufen in ihren Habitaten umher. An schwüleren Tagen fliegen sie und treffen sich an geeigneten Hölzern für die Eiablage.[2] Vor allem bei den Männchen wurde auch Lichtanflug beobachtet.[3] Teilweise sind die Tiere mit dem Mulmbock (Ergates faber) vergesellschaftet.[13]
Die Entwicklung der Larven dauert mindestens drei Jahre.[3] Sie findet im Holz von älteren anbrüchigen Stämmen und Stubben von Nadelbäumen statt;[14] die Tiere verpuppen sich im Frühsommer.[15] Dabei wurden als Wirtsbäume vor allem die Waldkiefer (Pinus sylvestris), aber auch die Rumelische Kiefer (Pinus peuce)[9], Tannen (Abies) und Lärchen (Larix) dokumentiert.[9]
Bei einer Untersuchung in Schweden wurde festgestellt, dass die Larven vor allem in älteren Baumstämmen mit einem Baumalter von mehr als 200 Jahren gefunden wurden, die an trockenen und sonnenexponierten Stellen gelagert waren. Dies wurde vor allem auf die rasche Besiedelung der jüngeren Holzstämme durch Braunfäulepilze zurückgeführt, die die Nutzung für die Käfer inhibieren. Zudem wurden die meisten Käferlarven in Rodungen gefunden, bei denen eine Holzverjüngung durch Baumsämlinge stattfand, oder in Kiefernbeständen mit natürlicher geringer Baumdichte. Innerhalb von dichten und geschützten Waldbeständen wurden die Larven dagegen nie angetroffen.[16][17]
andere Prioninae
Zottenbock (T. depsarium)
Der Zottenbock ist eine eigenständige Art der Bockkäfer (Cerambycidae) und wird dort in die Gattung Tragosoma innerhalb der Prioninae eingeordnet.[3] Die wissenschaftliche Erstbeschreibung stammt von Carl von Linné, der ihn 1767 in seinem Systema naturae als Prionus depsarium beschrieb. Jean-Guillaume Audinet-Serville beschrieb 1832 die Gattung Tragosoma und ordnete den Zottenbock als Typus und einzige Art der neuen Gattung ein.[18]
Mit dem Zottenbock gibt es nach aktuellem Stand (2017) sechs Arten innerhalb der Gattung Tragosoma. Teilweise wurden Käfer in Nordamerika ebenfalls als Vertreter der Art betrachtet, diese gehören jedoch zu einer von mehrere mittlerweile als eigenständig betrachteten Arten wie Tragosoma harrisii und der erst 2017 neu beschriebenen Art Tragosoma soror.[12] Der Zottenbock wird damit als rein paläarktische Art bestätigt.[12] Nach einem Kladogramm zu den Verwandtschaftsbeziehungen innerhalb der Gattung wird der Zottenbock in eine Gruppe mit den beiden in Kanada und den Vereinigten Staaten verbreiteten Arten Tragosoma harrisii und Tragosoma nigripenne eingeordnet und als Schwesterart derselben betrachtet.[12]
Die Namensgebung der Gattung leitet sich von der Körperform der Tiere ab, die an einen Ziegenbock erinnert. Tragosoma setzt sich zusammen aus den griechischen Wörtern „tragos“ für den „Ziegenbock“ und „soma“ für „Körper“. Das Epitheton depsarium stammt aus dem Lateinischen und bedeutet „Kneter“ oder „Durcharbeiter“.[3]
Der Zottenbock gilt generell als sehr seltene Art, was bereits von Edmund Reitter 1912 festgestellt wurde.[2] Er gilt als Urwaldrelikt der Kategorie 2, die neben völlig unbewirtschafteten Urwäldern auch in alten, naturnahen Wirtschaftswäldern mit langer Habitattradition vorkommen können.[19][20] In der Roten Liste gefährdeter Bockkäfer Bayerns wurde die Art bereits 2003 als „stark gefährdet“ gelistet und hatte diesen Status auch für Deutschland generell.[21] Für Europa wurde die Art dagegen in einem Report der IUCN in Zusammenarbeit mit der Europäischen Union im Jahr 2010 als nicht gefährdet (least concern) angesehen.[22] Nach Kust 2016 gilt der Zottenbock „in Deutschland bereits als vom Aussterben bedroht und zählt nach Meinung verschiedener Fachautoren zu den größten Seltenheiten in Mitteleuropa“.[15] In Österreich sei die Art lediglich von 15 Lokalitäten bekannt[15] und auch im italienischen Südtirol gibt es nur wenige ältere Nachweise, hier gilt die Art nach einer letzten Sichtung 1967 als verschollen.[13]
Aufgrund der Ergebnisse einer Untersuchung in Schweden ist anzunehmen, dass die Population unter der Fragmentierung von Lebensräumen mit Altbaumbeständen leidet, die für die Entwicklung benötigt werden. Aufgrund des Rückgangs dieser Habitate um etwa 25 % in den 10 Jahren vor der Untersuchung wurde mit einem rapiden Bestandsrückgang der Tiere gerechnet.[16][17] Auch für Russland wird ein entsprechender Rückgang beschrieben, und der Käfer steht in zahlreichen Regionen auf den entsprechenden roten Listen gefährdeter Arten, darunter etwa in Karelien, Udmurtien, Komi, Tschuwaschien, Leningradskaja, Kiraw, Tjumen, Iwanowo, Kaluga, Moskau, Jaroslawl und Nischni Nowgorod.[8]
Der Zottenbock (Tragosoma depsarium) ist ein Käfer aus der Familie der Bockkäfer (Cerambycidae). Er ist der einzige seiner Gattung in Europa und kommt vor allem in kühlen Regionen Nordeuropas und Sibiriens sowie in den Höhenlagen der Alpen und anderer Gebirge vor. Alle weiteren Arten der Gattung sind in der Nearktis, also in Nordamerika, verbreitet. Der Käfer lebt meist in offenen und bewirtschafteten, trockenen Waldgebieten mit älterem Baumbestand. Durch die Abnahme von Nadelwäldern mit entsprechendem Altholzanteil nehmen auch die Bestände der Käfer ab. In einigen Regionen seines Verbreitungsgebietes, unter anderem in Deutschland, gilt der Käfer als vom Aussterben bedroht.
Nahkuri (Tragosoma depsarium) on kookas sarvijääriin lukeutuva kovakuoriaislaji. Suomen lajiston kansallisessa uhanalaisarvioinnissa 2010 se on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi (EN)[1].
Nahkuri on punertavan tummanruskea, litteä kovakuoriainen, jonka pituus vaihtelee 22–31 mm. Ruumiin etuosa on pitkäkarvainen ja ryppyisten, heikosti kiiltävien peitinsiipien pinnalla on 3–4 pitkittäisharjannetta. Pää ja etuselkä ovat peitinsiipiin verrattuna pienet. Etuselän sivuilla on lyhyt mutta terävä piikki. Silmät ovat suuret ja ohuet tuntosarvet ovat koiraalla vain hieman ruumista lyhyemmät, ulottuen naaraallakin peitinsiipien puoleen väliin. Raajat ovat pitkät ja ohuet.[2][3]
Nahkuri on holarktinen ja boreomontaani laji, jonka levinneisyysalue ulottuu Pohjois-Euroopasta ja Keski- sekä Etelä-Euroopan vuoristoista Kaukasuksen kautta Itä-Siperiaan ja edelleen Pohjois-Amerikkaan.[3] Suomessa laji on ollut aikaisemmin laajemmin levinnyt, mutta nykyisin levinneisyys rajoittuu itärajalle Kainuun ja Pohjois-Karjalan alueella ja muutamaan paikkaan Suomenselällä.[2]
Nahkuri on täysin sidoksissa sopivaan lahopuuhun ja nykyisin Suomessa lajilla ei juurikaan ole elinmahdollisuuksia suojelualueiden ulkopuolella. Aikuiset kuoriaiset liikkuvat heinäkuun loppupuolelta elokuulle ja ovat aktiivisia öisin. Nahkurit oleskelevat öisin puiden rungoilla piilotellen päivisin kaarnan alla tai käytävissä. Laji on hyvä lentäjä ja joskus yksilöitä saattaa lentää valolle. Usein naaras munii samaan runkoon, jossa se on itse toukkana elänyt, eikä silloin poistu rungosta lainkaan.[2][4]
Toukat elävät kelottuneissa männyissä, jotka ovat kaatuneet maahan ja pysyvät siksi sopivan kosteina. Puunrunko alkaa kelvata munimispaikaksi 5–10 vuotta kaatumisensa jälkeen. Kuollessaan yli 200-vuotiaissa männyissä voi kehittyä useita kuoriaissukupolvia jopa vuosikymmenten ajan, mutta alle 150-vuotiaana kuolleissa puissa sukupolvia kehittyy vain yksi. Ruotsissa lajia on tavattu myös maahan kaatuneissa kuusissa, mutta myös niissä kehittyy vain yksi sukupolvi. Toukat elävät puun sisällä suurissa tikkumaisen purun täyttämissä käytävissä. Nuoret toukat elävät lähellä puun pintaa, mutta vanhemmiten ne kaivautuvat syvälle puuhun ja aikanaan runko saattaa olla täynnä toukkien käytäviä. Toukkakehitys kestää vähintään kolmesta neljään vuotta, mutta kasvatuksessa toukkavaihe on kestänyt jopa kymmenen vuotta. Läheskään kaikki toukat eivät kehity aikuisiksi asti eikä suuressakaan rungossa ole välttämättä löydettävissä kovin montaa kuoriutumisaukkoa. Täysikasvuinen toukka tekee puun sisäosasta vinosti pinnalle ulottuvan käytävän, jossa kotelo voi liikkua edestakaisin.[2][4]
Suomessa nahkuri on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi (EN),[1] Ruotsissa se on vaarantunut[5].
Nahkuri (Tragosoma depsarium) on kookas sarvijääriin lukeutuva kovakuoriaislaji. Suomen lajiston kansallisessa uhanalaisarvioinnissa 2010 se on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi (EN).
Tragosoma depsarium adalah spesies kumbang tanduk panjang yang tergolong famili Cerambycidae. Spesies ini juga merupakan bagian dari genus Tragosoma, ordo Coleoptera, kelas Insecta, filum Arthropoda, dan kingdom Animalia.
Larva kumbang ini biasanya mengebor ke dalam kayu dan dapat menyebabkan kerusakan pada batang kayu hidup atau kayu yang telah ditebang.
Tragosoma depsarium adalah spesies kumbang tanduk panjang yang tergolong famili Cerambycidae. Spesies ini juga merupakan bagian dari genus Tragosoma, ordo Coleoptera, kelas Insecta, filum Arthropoda, dan kingdom Animalia.
Larva kumbang ini biasanya mengebor ke dalam kayu dan dapat menyebabkan kerusakan pada batang kayu hidup atau kayu yang telah ditebang.
Skujkoku dižkoksngrauzis (latīņu: Tragosoma depsarium) — koksngraužu vaboļu suga. Latvijā šī suga ir reti sastopama un ir ierakstīta Latvijas Sarkanajā grāmatā kā 0 kategorijas suga. Suga ierakstīta arī Igaunijas Sarkanajā grāmatā, kā arī Norvēģijas, Zviedrijas un Ziemeļvalstu apdraudēto sugu sarakstā[1]. Ir zināmi tikai daži eksemplāri, kuri atrasti Latvijas ziemeļrietumos un ziemeļaustrumos,[2] 19. gs. sākumā konstatēta Liepupes apkārtnē, vēlāk atrasta galvenokārt Kurzemē. Kopš tā laika skujkoku dižkoksngrauzis Latvijā nebija konstatēts 80 gadus[1], līdz brīdim, kad 2008. gada jūlijā šī suga tika novērota Slīteres nacionālajā parkā, Bažu purva nodedzinātajā apgabalā.[3]
Pieauguša skujkoku dižkoksngrauža ķermeņa krāsa ir brūna vai sarkanīgi brūna. Ķermeņa forma iegarena, pats ķermenis robusts. Pirmais krūšu segments un trešā krūšu segmenta ventrālā (vēdera) daļa ar samērā gariem, sarkanīgi brūnas krāsas matiņiem. Antenas tievas un garas. Tēviņiem antenas sniedzas līdz elitras (cietie priekšspārni jeb segspārni) gala trešdaļai, bet mātītēm – līdz vidusdaļai. Segspārni mēreni velvēti ar dažiem gareniskiem paaugstinājumiem. Kājas slaidas, garas. Kopējais ķermeņa garums variē no 16 līdz 36 mm.[4]
Skujkoku dižkoksngrauzis ir holarktiska suga, ar boreālu izplatību. Tā sastopama skujkoku mežos Eirāzijā un Ziemeļamerikā. Šī koksngrauža apdzīvotais biotops ir veci dabiskie skujkoku meži.[5] Kādā pētījumā Latvijā, Slīteres nacionālajā parkā 2008. gadā tika konstatētas šīs sugas izskrejas vecās priežu kritalās bez mizas, mozaīkveida ainavā, kas sastāv no deguša priežu meža nogabaliem un apkārt esošiem mitrājiem.[3]
Skujkoku dižkoksngrauzis ir holometabols kukainis – tā attīstība notiek ar pilnīgo metamorfozi (ola → kāpurs → kūniņa → pieaugušais īpatnis → ola). Suga ir saproksilofāga – tā attīstība ir saistīta ar atmirstošu/atmirušu koksni. Saimniekaugi ir Pinus, Picea un Larix ģints koku kritalas. Olas tiek dētas trūdošās vai puvošās kritalās. Pētījumā Zviedrijā konstatēts, ka šī vabole kritalās parādās jau pēc trim līdz četriem gadiem, lai gan visbiežāk tā izmanto ilgāk trupējušas kritalas, kurām sāk jau atdalīties miza. Kāpuri barojas dziļi aplievā (jaunas koksnes slānis), un tajā iztaisa plašas, garas ejas, pildītas ar skaidām. Skujkoku dižkoksngrauža kāpuri šad un tad sastopami kopā ar lielā dižkoksngrauža (Ergates faber) kāpuriem. Kūniņas stadija notiek ārējā aplievā, jūnija un jūlija mēnešos. Pieaugušie parādās jūlijā, augustā. Kopējais dzīves cikls ilgst no trīs līdz četriem gadiem. Šie koksngrauži ir aktīvi naktī, tāpēc dienā tie slēpjas plaisās vai zem mizas.[4]
Skujkoku dižkoksngrauža klātbūtni var konstatēt pēc tā raksturīgajām izskrejām. Izskreju malas, atšķirībā no lielā dižkoksngrauža (Ergates faber) izskrejām ir "nekārtīgākas", to mala ir robaina (lielā dižkoksngrauža izskrejas ir ar gludu malu).[6] Lai pārliecinātos par šī koksngrauža esamību noteiktajās (kur atrastas kritalas ar raksturīgajām izskrējām) vietās, var izmantot mobilas gaismas lamatas. Gaismas lamatas jāuzstāda kritalu tuvumā. Ir bijuši gadījumi, kad skujkoku dižkoksngrauža fragmenti atrasti zaļās vārnas (Coracias garrulus) ligzdā. Tādā gadījumā, ja konstatēti kukaiņa fragmenti, var apskatīt un novērtēt apkārt esošos biotopus.[3]
Galvenais skujkoku dižkoksngrauža ietekmējošais faktors ir piemērota biotopa esamība. Šai sugai nepieciešami veci, dabiski (neapsaimniekoti) skujkoku, priežu vai egļu meži ar kritalām. Priekšroka tiek dota kritalām, kas ir saules apspīdētas, kā arī uz sausas augsnes nogabaliem atrodošas. Var apdzīvot arī koku stumbrus, kuri ir paaugstināti virs zemes mitros nogabalos ar blīvāku veģetāciju.[3]
Skujkoku dižkoksngrauzis ir viena no retākajām koksngraužu sugām. Šī suga ierakstīta Latvijas Sarkanajā grāmatā kā 0 kategorijas suga. Pie 0 kategorijas sugām pieskaita izzudušās sugas.[1] Šī suga ir MK noteikumu Nr.396 „Noteikumi par īpaši aizsargājamo sugu un ierobežoti izmantojamo īpaši aizsargājamo sugu sarakstu” īpaši aizsargājamo sugu sarakstā, kā arī MK noteikumu Nr.45 „Mikroliegumu izveidošanas, aizsardzības un apsaimniekošanas noteikumi” īpaši aizsargājamo dzīvnieku, ziedaugu, paparžaugu, sūnu, ķērpju un sēņu sugas, kurām izveidojami mikroliegumi sarakstā.[7][8] Turklāt skujkoku dižkoksngrauzis ir iekļauts dabisko meža biotopu indikatorsugu sarakstā kā tipisks un raksturīgs vecu boreālo skujkoku mežu elements. Veci boreālie skujkoku meži ir Eiropas Savienības prioritāri aizsargājams biotops.[9] Latvijā šī suga konstatēta 19.gs. sākumā Liepupes apkārtnē, vēlāk atrasta galvenokārt Kurzemē. Kopš tā laika skujkoku dižkoksngrauzis Latvijā nebija konstatēts 80 gadus [1], līdz brīdim, kad 2008.gada jūlijā šī suga novērota Slīteres nacionālajā parkā, Bažu purva nodedzinātajā apgabalā.[3]
Galvenais iemesls, kāpēc suga ir apdraudēta ir mežu apsaimniekošana.[3][5] Koksngrauzim nepieciešamas kritalas (vismaz 3-4 gadus vecas), tāpēc sanitārās cirtes, kā arī kailcirtes šai sugai ir lielākais drauds. Gadījumos, ja vietās, kur sastopama vabole, trūkst jaunu priežu (vai egļu, lapegļu) kritalu, ieteicams atklātās vietās nogāzt un atstāt dažas priedes. Kalstošus kokus un kritalas no audzes nedrīkst izvākt. Vējgāzes un ugunsgrēki varētu būt skujkoku dižkoksngrauzi pozitīvi ietekmējoši faktori.[9]
Sinonīmi[10]
Skujkoku dižkoksngrauzis (latīņu: Tragosoma depsarium) — koksngraužu vaboļu suga. Latvijā šī suga ir reti sastopama un ir ierakstīta Latvijas Sarkanajā grāmatā kā 0 kategorijas suga. Suga ierakstīta arī Igaunijas Sarkanajā grāmatā, kā arī Norvēģijas, Zviedrijas un Ziemeļvalstu apdraudēto sugu sarakstā. Ir zināmi tikai daži eksemplāri, kuri atrasti Latvijas ziemeļrietumos un ziemeļaustrumos, 19. gs. sākumā konstatēta Liepupes apkārtnē, vēlāk atrasta galvenokārt Kurzemē. Kopš tā laika skujkoku dižkoksngrauzis Latvijā nebija konstatēts 80 gadus, līdz brīdim, kad 2008. gada jūlijā šī suga tika novērota Slīteres nacionālajā parkā, Bažu purva nodedzinātajā apgabalā.
Raggbock adolah kumbang tanduak panjang dari famili Cerambycidae. Spesies ko juo marupokan bagian dari ordo Coleoptera, kalas Insecta, filum Arthropoda, dan kingdom Animalia.
Larva kumbang iko, nan biaso disabuik panggerek kapalo bunda, manggerek ka dalam kayu, dima inyo dapek manyebabkan karusakan nan laweh untuak batang kayu hiduik ataupun kayu nan lah ditabang.
Raggbock adolah kumbang tanduak panjang dari famili Cerambycidae. Spesies ko juo marupokan bagian dari ordo Coleoptera, kalas Insecta, filum Arthropoda, dan kingdom Animalia.
Larva kumbang iko, nan biaso disabuik panggerek kapalo bunda, manggerek ka dalam kayu, dima inyo dapek manyebabkan karusakan nan laweh untuak batang kayu hiduik ataupun kayu nan lah ditabang.
Tragosoma depsarium is een keversoort uit de familie boktorren (Cerambycidae). De wetenschappelijke naam van de soort is voor het eerst geldig gepubliceerd in 1767 door Linnaeus.[1]
Bronnen, noten en/of referenties
Gamalskogbukk (Tragosoma depsarium) er ei bille i trebukkfamilien. Han finst over eit stort område, og er funnen frå Europa og aust til den Sibirske Stillehavskysten, i tillegg til somme funn frå Nord-Amerika. I Noreg er arten sjeldsynt, og reknast som sårbar etter Norsk raudliste 2006.
Gamalskogbukken er knytt til bartre, særleg furu. Han utviklar seg i gamle, liggande stammar og stubbar som er om lag midtvegs i nedbrytinga. Larvane forpuppar seg i juni-juli, og kjem fram som vaksne biller i juli-august. Som vaksne er dei nattaktive dyr som heldt seg skjult om dagen. Dei har ei generasjonstid på 3 år i Noreg.
Gamalskogbukk (Tragosoma depsarium) er ei bille i trebukkfamilien. Han finst over eit stort område, og er funnen frå Europa og aust til den Sibirske Stillehavskysten, i tillegg til somme funn frå Nord-Amerika. I Noreg er arten sjeldsynt, og reknast som sårbar etter Norsk raudliste 2006.
Gammelskogbukk (Tragosoma depsarium) er en stor bille som tilhører familien trebukker (Cerambycidae). Den finnes i furuskog langs kysten av Østlandet men er sjelden.
En stor (18-32 mm) og litt flat, mørkbrun trebukk. Dekkvingene utgjør det aller meste av kroppslengden, den synlige delen av thorax er ganske liten. Antennene er forholdsvis korte, godt under halve kroppslengden. Hodet er kort og bredt, kjevene ikke synlige ovenfra. Pronotum er nærmest trekantet, mye bredere enn langt, bakhjørnene med en kraftig pigg. Dekkvingene er lange og parallellsidige, med en læraktig overflate og fire, gjerne utydelige, lengderibber på hver vinge. Beina er brune og forholdsvis korte. Larven er opptil 5 centimeter lang og har en serie pigger på framkanten av munnskjoldet.
Larvene utvikler seg i liggende, døde stokker av furu, sjeldnere gran. Arten er helt avhengig av at noen slike stokker får ligge, og dermed truet av moderne skogbruk. Den blir trolig favorisert av skogbranner og stormfelling, forutsatt at de døde trærne ikke blir fjernet etterpå. De døde stokkene bør ligge soleksponert, og de bør miste barken (eller barkes) før råtningen har kommet for langt slik at overflaten tørker ut. Den kan bruke ganske gamle stokker, levende larver har blitt funnet i trær som har vært døde i over 100 år, og samme stokk kan brukes i flere tiår. Tidligere kunne arten også utvikle seg i jernbanesviller og andre trekonstruksjoner, men når blir det gjerne brukt impregnert trevirke til slike. Larveutviklingen tar trolig tre år i Norge.
Arten finnes i Europa og Nord-Amerika, men har gått mye tilbake de siste ti-årene og er trolig i ferd med å forsvinne i mange områder. I Norge er den funnet langs kysten vest til Kristiansand, men den er bare funnet i Vestfold og Telemark etter 1960. I den norske rødlisten fra 2006 er arten listen som sårbar (V) i Norge.
Gammelskogbukk (Tragosoma depsarium) er en stor bille som tilhører familien trebukker (Cerambycidae). Den finnes i furuskog langs kysten av Østlandet men er sjelden.
Raggbock (Tragosoma depsarium) är en skalbagge som tillhör familjen långhorningar. I Sverige är den rödlistad som nära hotad.
Raggbocken har en kroppslängd på upp till 30 millimeter och därtill kommer dess antenner. Skalbaggen är mörkbrun och lite glansig och har en påfallande behåring. Särskilt framträdande är behåringen på huvudet och halsskölden. På halssköldens sidor finns ett tagglikt utskott. Huvudet är kort och brett med stora fasettögon.
Raggbockens larvutveckling tar fyra år och är knuten till död ved av barrträd, främst tall. Mer sällan sker larvutvecklingen i gran. Grova, liggande stammar där barken fallit av och som inte är beskuggade ger de bästa förutsättningarna för larvutvecklingen, då arten har krav både på värme och viss fuktighet i veden. Honan lägger äggen inne i vedspringor. Samma yngelträd kan om förhållandena är goda användas i flera decennier. De gångar som larverna gnager kan gå ända in i kärnveden. I larvgångarna ses grova gnagspån som kan vara 12–13 millimeter långa. Förpuppningen sker i en puppkammare. Kläckhålet är stort och ovalt. De fullbildade skalbaggarna är nattaktiva och flyger bra.
Som imago lever baggen bara en sommar, som den ägnar åt att finna en kärlekspartner för parning och att hitta en ny tallstam för äggläggning. En tallstam kan under flera decennier tjäna som hemvist för raggbockar.[1]
Wikimedia Commons har media som rör raggbock.
Raggbock (Tragosoma depsarium) är en skalbagge som tillhör familjen långhorningar. I Sverige är den rödlistad som nära hotad.
Tragosoma depsarium là một loài bọ cánh cứng trong họ Cerambycidae.[1]
Tragosoma depsarium là một loài bọ cánh cứng trong họ Cerambycidae.
Tragosoma depsarium (Linnaeus, 1767)
Уса́ч косматогру́дый, или дровосе́к косматогру́дый (лат. Tragosoma depsarium) — вид жуков-усачей из подсемейства Prioninae. Личинки развиваются около трёх лет в поваленных стволах хвойных деревьев (сосен и елей), питаясь разлагающейся древесиной[1]. Взрослые насекомые длиной 16—35 мм встречаются с июня по август[1].
Вид распространён в Голарктике[1]. В Европе южная граница ареала проходит от Пиреней на западе и до Олимпа на востоке[1]. В Центральной Европе косматогрудый усач входит в число наиболее редких видов своего семейства[1].
Уса́ч косматогру́дый, или дровосе́к косматогру́дый (лат. Tragosoma depsarium) — вид жуков-усачей из подсемейства Prioninae. Личинки развиваются около трёх лет в поваленных стволах хвойных деревьев (сосен и елей), питаясь разлагающейся древесиной. Взрослые насекомые длиной 16—35 мм встречаются с июня по август.
