Pikkuruskosiippa (Myotis lucifugus) on Pohjois-Amerikassa elävä pienikokoinen lepakkolaji, joka kuuluu siippojen heimoon ja aitosiippojen sukuun.[3][4] Se on 6–10 senttimetrin pituinen ja 5–14 gramman painoinen laji, jonka turkki on kiiltävänruskea. Se elää niin lauhkeissa kuin kuumissakin ilmastoissa ja pääsääntöisesti vesistöjen läheisyydessä. Pikkuruskosiippa oli vielä 2000-luvun alussa yleinen, mutta valkonenätaudin takia lajin kannat ovat romahtaneet.
Pikkuruskosiippa on täysikasvuisena 6–10 senttimetrin pituinen ja painaa 5–14 grammaa; naaraat ovat keskimäärin suurempia kuin urokset. Eturaajat ovat kynnet mukaan lukien 3–4 senttimetrin, takaraajat 8–10 millimetrin ja häntä 3–6,5 senttimetrin pituiset. Tummanruskeat tai mustat siivet ovat lähes karvattomat ja niiden kärkiväli on 22–27 senttimetriä. Siippa pystyy säätelemään ruumiinsa lämpötilaa 6,5 asteesta jopa 54 asteeseen.[4]
Pikkuruskosiipan kiiltävänruskea turkki on vatsapuolelta vaaleampi kuin selästä. Varpaat ovat pitkäkarvaiset. Korvat ovat vain 11–15 millimetrin pituiset, eivätkä ulotu eteenpäin taivutettuina kuononpäätä pidemmälle. Korvankansi on tylppä ja 7–9 millimetrin pituinen. Silmät eivät loista pimeässä kuten eräillä muilla lepakkolajeilla.[4]
Pikkuruskosiippaa tavataan Pohjois-Amerikassa. Sen levinneisyysalueen pohjoisreuna kulkee Alaskasta Kanadan halki Newfoundlandiin ja Labradorin niemimaalle. Eteläisimmillään sitä tavataan Etelä-Kaliforniassa, Pohjois-Arizonassa ja New Mexicon pohjoisosissa.[1]
Yhdysvaltain lounaisosissa ja Meksikossa elävä arizonansiippa (Myotis occultus) luokiteltiin aiemmin pikkuruskosiipan alalajiksi,[4] mutta nykyisin sen katsotaan olevan oma lajinsa.[5]
Pikkuruskosiippa menestyy niin lauhkeissa kuin kuumissakin ilmastoissa. Yleensä se elää metsäisillä alueilla lähellä vesistöjä, mutta sitä tavataan myös talojen ullakoilla, katonräystäissä ja pihapuissa. Muutamat alalajit menestyvät kuivissa olosuhteissa tyydyttämällä janontarpeensa luolanseiniin tai turkkiinsa tiivistyvällä vedellä.[1]
Kukin pikkuruskosiippa käyttää lepäämiseen kolmea erillistä piilopaikkaa, joille on yhteistä tasainen lämpötila. Siipat lepäävät päivisin ja öisin eri paikoissa, esimerkiksi rakennuksessa, puussa, kivien alla tai halkopinossa. Päiväpiilo on pilkkopimeä, ja sen suuaukko avautuu tavallisesti lounaaseen, jolloin iltapäiväauringon lämpö herättää siipat päivälevoltaan. Yöpiilo on kooltaan pienempi, jotta siippojen ruumiinlämpö riittää pitämään sen miellyttävän lämpimänä yön kylminä tunteina.[4] Talven ajaksi siipat vetäytyvät horrostamaan kosteaan luolaan tai kaivokseen, jossa lämpötila ei koskaan laske pakkasen puolelle. Talvehtimispaikka sijaitsee enintään 150 kilometrin päässä niiden aktiivisen kauden elinympäristöstä.[4]
Pikkuruskosiippa on yöeläin, joka lähtee liikkeelle piilopaikastaan hämärän aikoihin. Valppaimmillaan se on noin kaksi tai kolme tuntia auringonlaskun jälkeen ja uudelleen juuri ennen auringonnousua. Se käyttää suuren osan valveillaoloajastaan turkin ja siipien puhdistamiseen.[4]
Pikkuruskosiipan lentonopeus on keskimäärin 20 kilometriä tunnissa, enimmillään kuitenkin jopa 35 kilometriä tunnissa. Etsiessään ravintoa se voi lentää useiden kilometrien päähän päiväpiilostaan. Suunnistamiseen se käyttää kaikuluotausta lähettämällä 1–5 millisekunnin välein 80–40 kilohertsin taajuisia äänipulsseja.[4]
Talvihorroksen pituus riippuu talvehtimispaikan sijainnista ja korkeudesta.[1] Pohjoisessa horros kestää yleensä syyskuun alusta toukokuun puoliväliin, mutta etelässä ainoastaan marraskuusta maaliskuun puoliväliin. Yhdessä piilopaikassa voi talvehtia jopa 300 000 siippaa, joista osa saattaa kuitenkin olla yumansiippoja (Myotis yumanensis).[1][4] Pikkuruskosiipat parveilevat talvehtimispaikassa myös loppukesästä ja syksyllä. Parveilu helpottaa niiden pariutumista ja auttaa poikasia löytämään takaisin talvehtimispaikoille horrostamaan.[4]
Sekä naarailla että uroksilla voi olla useita parittelukumppaneita. Uros parittelee sekä valveilla olevien että horrostavien lajikumppanien kanssa, joista jopa 35 prosenttia voi olla toisia uroksia. Parittelu alkaa, kun uros tarttuu kumppaniin kiinni takaapäin. Jos kumppani pyristelee voimakkaasti vastaan, uros yrittää rauhoittaa sitä soidinlaululla.[4]
Viivästyneen hedelmöitymisen vuoksi munasolu irtoaa vasta seitsemän kuukauden kuluttua parittelusta. Naaras synnyttää 50–60 vuorokauden kantoajan jälkeen yhden poikasen kesä–heinäkuussa. Yleensä emo hakeutuu ennen synnytystä muiden naaraiden kanssa yhteiseen pesimäyhdyskuntaan, josta se muuttaa pois vasta poikasen itsenäistyttyä. Synnytyksen ajaksi naaras kohottautuu pystyasentoon, vaikka roikkuukin muulloin ylösalaisin.[4]
Vastasyntyneen poikasen kaikki maitohampaat ovat yleensä puhjenneet ja silmät ja korvat avautuneet muutaman tunnin kuluttua syntymästä. Se on täysin emon imetyksen varassa ensimmäiset elinviikkonsa ja tarrautuu tiukasti tämän nänneihin etuhampaillaan, peukaloillaan ja takajaloillaan. Yhdeksän päivän ikäisenä poikanen pystyy jo säätelemään ruumiinsa lämpötilaa, ja kolmen viikon ikäisenä se alkaa lentää ja syödä hyönteisiä. Uros ei auta naarasta poikasen hoidossa missään vaiheessa.[4]
Pikkuruskosiippa elää keskimäärin 6–7 vuotta, usein yli 10 vuoden ikäiseksikin. Tutkimusten perusteella urossiipat elävät naaraita vanhemmiksi. Vanhin tunnettu pikkuruskosiippa oli arviolta 31-vuotias Ontariosta löydetty yksilö. Lajin ikää pidentää sen kyky löytää ravintoa ja lepopaikkoja mitä erilaisimmista ympäristöistä.[1][4]
Pikkuruskosiippa saalistaa yleensä pian auringonlaskun jälkeen metsissä, pelloilla ja vesistöjen päällä. Se saattaa syödä yhden yön aikana ravintoa puolet oman painonsa verran, imettävä naaras jopa enemmän. Sen pääasiallista ravintoa ovat 3–10 millimetrin mittaiset lentävät ja uivat hyönteiset – varsinkin sääsket mutta myös kovakuoriaiset, vesiperhoset, yöperhoset, päivänkorennot ja verkkosiipiset.[4]
Pikkuruskosiipan luonnollisia vihollisia ovat ihmisasutuksen lähellä kotikissat ja luonnossa hiiret, pöllöt, haukat, käärmeet, kärpät, pesukarhut ja muut pikkupedot. Sen yleisimpiä loiseläimiä ovat heisimadot, kirput, punkit ja lutikat. Eniten lajia uhkaa kuitenkin Geomyces destructans -sienen aiheuttama valkonenätauti, joka saattaa tappaa jopa 90 prosenttia yhdessä talvehtimispaikassa horrostavista siipoista.[4]
Pikkuruskosiippaa pidettiin vielä 2000-luvun alkuvuosina yleisenä, mutta vuoden 2006 jälkeen valkonenätauti on romahduttanut lepakkolajin populaatiokoot. Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton mukaan aikuisten yksilöiden määrä on pienentynyt sen jälkeen yli 50 prosentilla. Vuonna 2018 arvioitiin, että tauti olisi levinnyt pikkuruskosiipan koko levinneisyysalueelle 2030-luvulla. Aiemmin elinvoimaisena pidetty laji luokiteltiin vuonna 2018 erittäin uhanalaiseksi.[1]
Pikkuruskosiippa (Myotis lucifugus) on Pohjois-Amerikassa elävä pienikokoinen lepakkolaji, joka kuuluu siippojen heimoon ja aitosiippojen sukuun. Se on 6–10 senttimetrin pituinen ja 5–14 gramman painoinen laji, jonka turkki on kiiltävänruskea. Se elää niin lauhkeissa kuin kuumissakin ilmastoissa ja pääsääntöisesti vesistöjen läheisyydessä. Pikkuruskosiippa oli vielä 2000-luvun alussa yleinen, mutta valkonenätaudin takia lajin kannat ovat romahtaneet.
.jpg)
