An talareg (Hyperoplus lanceolatus) a zo ur pesk mor.
Hyperoplus lanceolatus o llançó és una espècie de peix de la família dels ammodítids i de l'ordre dels perciformes.
Els mascles poden assolir els 40 cm de longitud total.[3]
Es troba des de Spitzbergen fins a Portugal, incloent-hi Islàndia i la Mar Bàltica.[3]
Hyperoplus lanceolatus o llançó és una espècie de peix de la família dels ammodítids i de l'ordre dels perciformes.
Plettet tobiskonge (Hyperoplus lanceolatus) er den største art blandt tobiserne. Dens maksimale længde er 40 cm.[1]
Plettet tobiskonge har en aflang krop, med et rundt tværsnit. Dens hoved er langt, spidst og med underbid. Overkæben er ikke fremskydelig. Denne art kan derfor kendes på, at den ikke er i stand til at danne et rør med sin mund [2]. Tobiskongen har to tænder i ganen. Gatfinnen har mellem 27 og 32 stråler. Rygfinnen mellem 53 og 60 [1]
Gatfinnen er højere end rygfinnen, men kun ca. halv længde af denne. Brystfinnerne er små (lidt under 1/3 af hovedets længde), og når ikke til starten af rygfinnen, hvilket adskiller den fra kysttobis. Bugfinner er fraværende. Farve spænder fra grønblå på ryggen og øvre sider til lys sølv på maven. Særligt karakteristisk for plettet tobiskonge er den sorte plamage mellem øjne og snude, som er en smule mindre end diameteren af øjet.
Den plettede tobiskonge minder om den uplettede tobiskonge (Hyperoplus immaculatus), men kan kendes fra denne ved, at den uplettede tobiskonge har en sort hage og generelt flere stråler i rygfinnen (59-62).[3]
Yngler fra marts til august. Den lever af plankton, fisk, larver og en bred vifte af krebsdyr.
Plettet kongetobis er hjemmehørende i det østlige Nordatlanten fra Murmansk (70°N) og Svalbart (75°N) sydpå til Portugal (38°N), herunder Island og det meste af Østersøen. Det er ikke fundet i Middelhavet eller Barentshavet [2]. Den findes i sandet bund fra lav vanddybde ned til over 60 m. [1]
Tobis udgør en vigtig del af kosten for mange havfugle. Overfiskeri af tobis i Nordsøen har medført en nedgang i avlsucces blandt rider, terner, stormfugle og skarver.[4]
|author= og |last= angivet (hjælp); Mere end en |work= og |newspaper= angivet (hjælp) Plettet tobiskonge (Hyperoplus lanceolatus) er den største art blandt tobiserne. Dens maksimale længde er 40 cm.
Der Gefleckte Große Sandaal (Hyperoplus lanceolatus) ist ein langgestreckter Meeresfisch, der im nordöstlichen Atlantik von der Küste Portugals, über die Biskaya, die Küsten der Britischen Inseln und Norwegens bis Murmansks lebt. Er kommt auch in der Nordsee, im größten Teil der Ostsee, bei Island und Spitzbergen vor.
Der Gefleckte Große Sandaal wird maximal 40 cm lang, bleibt für gewöhnlich aber bei einer Länge von 20 cm. Die Geschlechtsreife tritt mit einer Länge von 11 bis 15 cm ein. Das Hauptmerkmal, das ihn vom Ungefleckten Großen Sandaal (Hyperoplus immaculatus), der einzigen weiteren Art der Gattung Hyperoplus, unterscheidet, ist ein dunkler Fleck auf jeder Schnauzenseite. Im Unterschied zum Kleinen Sandaal (Ammodytes marinus) und zum Tobiasfisch (Ammodytes tobianus) sind bei den beiden Hyperoplus-Arten die Oberkiefer nicht protraktil (nicht ausstülpbar). Am Gaumen tragen sie zwei spitze Zähne. Die lange Rückenflosse erstreckt sich über einen großen Teil der Körperlänge, die Afterflosse beginnt hinter der Mitte. Die Schwanzflosse ist gegabelt. Angelegt reichen die Brustflossen bis zum Beginn der Rückenflosse.
Der Gefleckte Große Sandaal lebt küstennah im Meer und im Brackwasser in der Gezeitenzone, Flussmündungen und in Tiefen von 6 bis 30 Meter, im Winter etwas von der Küste entfernt in Tiefen bis 60 Meter. Er kommt normalerweise mit Ammodytes-Arten vergesellschaftet vor, verbringt den Tag vergraben im Sand und geht in der Dämmerung und in der Nacht in großen Schwärmen auf Nahrungssuche um Zooplankton und kleine Fische, wie junge Heringe und kleinere Sandaale zu fangen.
Gefleckte Große Sandaale laichen im Sommer, in der Nordsee von April bis September. Beim Laichvorgang in 20 bis 100 Meter Tiefe werden pro Weibchen bis zu 35.000 Eier gelegt, die am Sand haften. Nach etwa drei Wochen schlüpfen die Sandaallarven.
Wie andere Sandaale ist der Gefleckte Große Sandaal ein wichtiger Fangfisch der Industriefischerei und wird zu Fischmehl und Fischöl verarbeitet. Seltener wird sein Fleisch auch direkt konsumiert.
Der Gefleckte Große Sandaal (Hyperoplus lanceolatus) ist ein langgestreckter Meeresfisch, der im nordöstlichen Atlantik von der Küste Portugals, über die Biskaya, die Küsten der Britischen Inseln und Norwegens bis Murmansks lebt. Er kommt auch in der Nordsee, im größten Teil der Ostsee, bei Island und Spitzbergen vor.
Yvyn bras, Hyperoplus lanceolatus, yw eghen a bysk yn teylu yvyn Ammodytidae. 35 cm yw aga brassa hys.
Yvyn bras, Hyperoplus lanceolatus, yw eghen a bysk yn teylu yvyn Ammodytidae. 35 cm yw aga brassa hys.
The great sand eel[3] (Hyperoplus lanceolatus) is the greater species of sand eel.[4] The maximum size is 35 centimetres (14 in).
The great sand eel has an elongated body, with a rounded cross section. It has a long, pointed head, and a protruding lower jaw.[4] Its upper jaw, however, is not protrusible, and this species is unable to form a tube with its mouth. A monocle "tooth-shaped" structure can be found at the front of the palate. The scales on the body cannot form a chevron pattern.[4] The skin ridge running the length of the sides of the body, spread as far as one-third of the base of the anal fin. Low and long set dorsal fins consist of 52 to 61 rays.[4] The anal fin is about half the size of the dorsal fin, and taller.[4] The pectoral fins are diminutive; the pelvic fins are absent.[4] Color ranges from a lime color on the back and upper sides to the bright silver on the lower sides and the belly. Also, a specific black smudge occurs between the eyes and the snout, which is about the same size as the diameter of the eye.[4]
The great sand eel can be distinguished from the lesser sand eel because the origin of its long dorsal fin is located behind the level of the pectoral fin.[5] Corbin's sand eel (Hyperoplus immaculatus) is very similar to the greater sand eel in the way that it lacks a protrusible upper jaw and its similar size. However, it can be distinguished by the lack of the black spot on the snout, but it does have a black chin.[4] Its dorsal fin has 59 to 62 rays. The overall color is darker than the other sand eels, it is found offshore, and tends to be found more on the western side of the United Kingdom[4]
Breeding occurs between March and August. It feeds on plankton, fish larvae, and a vast range of crustaceans.[4]
The great sand eel is native to the eastern North Atlantic from Murmansk (70°N) and Spitzbergen (75°N) southwards to Portugal (38°N) including Iceland and the Baltic Sea. It has not been recorded from the Mediterranean Sea or the Barents Sea.[6] It is to be found from the low water mark down to over 100 metres (330 ft), typically over clean and sandy substrates.[4]
Sand eels form an important part of the diet of many sea birds. Excessive fishing of sand eels on an industrial scale in the North Sea has been linked to a decline in the breeding success of kittiwakes, terns, fulmars, and shags.[7]
The great sand eel (Hyperoplus lanceolatus) is the greater species of sand eel. The maximum size is 35 centimetres (14 in).
El lanzón (Hyperoplus lanceolatus),[3] también llamado pión, es una especie de pez actinopeterigio marino,[4] de la familia de los ammodítidos.
Su pesca es de poca importancia comercial, pero importante su uso para harina de pescado y aceite,[5] así como de cebo para pescar otros peces, pero también se utiliza fresco y frito para el consumo humano.[6] Es una importante presa para peces, aves y mamíferos marinos, por lo que presta un importante servicio al ecosistema marino.[1]
De cuerpo alargado en forma de lanza, de ahí su nombre, con una longitud máxima descrita de 40 cm aunque su talla máxima es normalmente de 20 cm.[7] La punta de la aleta pectoral alcanza el extremo delantero de la aleta dorsal; mancha oscura en cada lado del hocico; dos dientes puntiagudos en el paladar y mandíbula superior no protráctil.[8]
Se alimenta inicialmente del zooplancton, los peces pequeños clupéidos y ammodítidos dominan su dieta.[9] Desovan masivamente durante el verano.[4]
Se distribuye por las costas del noreste del océano Atlántico, desde Múrmansk y Svalbard (en el océano Ártico) al norte, hasta Portugal al sur, icluida Islandia y gran parte del mar Báltico;[4] más rara vez se ha descrito su presencia en el mar Mediterráneo.[10] Son peces marinos y de aguas salobres, de comportamiento demersal asociado a fondos de arena,[11] y migrador de tipo oceanódromo,[12] que habita en un rango de profundidad entre los 6 m y 30 m.[13] Su hábitat es costero, incluyendo la zona intermareal y los estuarios de los ríos, y en mar abierto hasta cerca de 60 m de profundidad; comúnmente asociado con especies de Ammodytes.[4]
El lanzón (Hyperoplus lanceolatus), también llamado pión, es una especie de pez actinopeterigio marino, de la familia de los ammodítidos.
Suurtobias (Hyperoplus lanceolatus) on tobiaslaste sugukonda suurtobia perekonda kuuluv kalaliik.
Suurtobias elab Lääne- ja Põhja-Euroopa rannikumeres. Eestis elab vähesel arvul Soome lahes.
Suurtobia keha on pikenenud ja ümara ristlõikega. Pea on samuti pikenenud ja otsast terav, terava väljaulatuva alalõuaga. Ülalõug ei ole väljasopistuv. Silmatorkavalt pikk on seljauim, mis koosneb 53–60 hargnenud kiirest. Kala pikkus on kuni 40 cm.[1] Nahavärv on seljal rohekas, külgede ülaosas kollane, alakülgedel ja kõhul hõbedane. Ninamiku küljel on tume laik.
Suurtobias võib elada kuni 5 aastaseks.
Suurtobia peamiseks toiduks on plankterid ja väikesed kalad.
Suurtobias (Hyperoplus lanceolatus) on tobiaslaste sugukonda suurtobia perekonda kuuluv kalaliik.
Suurtobias elab Lääne- ja Põhja-Euroopa rannikumeres. Eestis elab vähesel arvul Soome lahes.
Suurtobia keha on pikenenud ja ümara ristlõikega. Pea on samuti pikenenud ja otsast terav, terava väljaulatuva alalõuaga. Ülalõug ei ole väljasopistuv. Silmatorkavalt pikk on seljauim, mis koosneb 53–60 hargnenud kiirest. Kala pikkus on kuni 40 cm. Nahavärv on seljal rohekas, külgede ülaosas kollane, alakülgedel ja kõhul hõbedane. Ninamiku küljel on tume laik.
Suurtobias võib elada kuni 5 aastaseks.
Suurtobia peamiseks toiduks on plankterid ja väikesed kalad.
Lantzoi handia (Hyperoplus lanceolatus) Hyperoplus generoko animalia da. Arrainen barruko Actinopterygii klasean sailkatzen da, Ammodytidae familian.
Ipar-ekialdeko Ozeano Atlantikoan bizi da.
Lantzoi handia (Hyperoplus lanceolatus) Hyperoplus generoko animalia da. Arrainen barruko Actinopterygii klasean sailkatzen da, Ammodytidae familian.
Isotuulenkala (Hyperoplus lanceolatus, syn. Ammodytes lanceolatus) on vihertävänsininen, 20–30 cm pitkä solakka meressä elävä kala. Sen levinneisyysaluetta on Koillis-Atlantti. Itämeren eteläosissa isotuulenkala on varsin runsaslukuinen. Suomen rannikolla sen esiintyminen painottuu Suomenlahden lisäksi Ahvenanmaalle ja Saaristomereen.
Isotuulenkala syö nuorena planktonia ja täysikokoisena pikkukaloja kuten pieniä silakoita, kilohaileja, kuoreita, piikkikaloja sekä tokkoja. Tuulenkalat muodostavat vastaavasti ravintoa turskalle, lohille, taimenille ja monille muille kaloille. Linnuista etenkin riskilät, tiirat, lunnit ja kiislat syövät tuulenkaloja. Muilla vesillä myös pienet valaat syövät tuulenkaloja. Isotuulenkalan voi helposti sekoittaa pikkutuulenkalaan – eroja on koon lisäksi luuston rakenteessa.
Isotuulenkalat liikkuvat yksittäin tai pienissä parvissa ja ne suosivat hiekkapohjaisia vesiä. Ne pystyvät paetessaan kaivautumaan erittäin nopeasti hiekkaan. Talvisin ne vetäytyvät syvempiin vesiin ja niitä onkin tavattu jopa 50-60 metrin syvyydestä. Molempia tuulenkaloja saadaan saaliksi vahingossa silakan seassa.
Isotuulenkala kutee hiekkapohjalle 10–20 metrin syvyyteen. Mätimunat takertuvat hiekkaan ja voivat olla myös ohuen hiekkakeroksen peittämiä.
Isotuulenkala (Hyperoplus lanceolatus, syn. Ammodytes lanceolatus) on vihertävänsininen, 20–30 cm pitkä solakka meressä elävä kala. Sen levinneisyysaluetta on Koillis-Atlantti. Itämeren eteläosissa isotuulenkala on varsin runsaslukuinen. Suomen rannikolla sen esiintyminen painottuu Suomenlahden lisäksi Ahvenanmaalle ja Saaristomereen.
Isotuulenkala syö nuorena planktonia ja täysikokoisena pikkukaloja kuten pieniä silakoita, kilohaileja, kuoreita, piikkikaloja sekä tokkoja. Tuulenkalat muodostavat vastaavasti ravintoa turskalle, lohille, taimenille ja monille muille kaloille. Linnuista etenkin riskilät, tiirat, lunnit ja kiislat syövät tuulenkaloja. Muilla vesillä myös pienet valaat syövät tuulenkaloja. Isotuulenkalan voi helposti sekoittaa pikkutuulenkalaan – eroja on koon lisäksi luuston rakenteessa.
Isotuulenkalat liikkuvat yksittäin tai pienissä parvissa ja ne suosivat hiekkapohjaisia vesiä. Ne pystyvät paetessaan kaivautumaan erittäin nopeasti hiekkaan. Talvisin ne vetäytyvät syvempiin vesiin ja niitä onkin tavattu jopa 50-60 metrin syvyydestä. Molempia tuulenkaloja saadaan saaliksi vahingossa silakan seassa.
Isotuulenkala kutee hiekkapohjalle 10–20 metrin syvyyteen. Mätimunat takertuvat hiekkaan ja voivat olla myös ohuen hiekkakeroksen peittämiä.
Hyperoplus lanceolatus, communément appelé Lançon commun, est une espèce de poissons marins de la famille des Ammodytidae.
Le Lançon commun se rencontre dans le nord-est de l'Atlantique de la côte mourmane et de Spitzberg jusqu'au Portugal, y compris les côtes islandaises et une grande partie de la Baltique[3]. Cette espèce vit à une profondeur comprise entre 6 et 30 m[3].
Le Lançon commun possède une tache noire devant l'œil et la mâchoire supérieure ne forme pas de trompe, même si elle peut légèrement pivoter vers l'avant. Sa taille maximale connue est de 400 mm[3].
Son nom spécifique, du latin lanceolatus, « en forme de lance », lui a été donné en référence à son corps très allongé.
Hyperoplus lanceolatus, communément appelé Lançon commun, est une espèce de poissons marins de la famille des Ammodytidae.
Trönusíli (fræðiheiti: Hyperoplus lanceolatus) er fiskur af sandsílaætt. Fiskurinn getur orðið allt að 35 sm langur.
Didysis tobis (Hyperoplus lanceolatus) – tobinių šeimos jūrinė žuvis. Minta planktonu, mailiumi, vėžiagyviais. Didžiausias dydis – 35 cm. Dažni Šiaurės ir Baltijos jūrose, dažnai sutinkami ir prie Lietuvos krantų. Kaip žūklės objektas nelabai vertinamas, kartais naudojamas kaip masalas didesnėms žuvims gaudyti.
Šis straipsnis apie zoologiją yra nebaigtas. Jūs galite prisidėti prie Vikipedijos papildydami šį straipsnį. De smelt (Hyperoplus lanceolatus) is een straalvinnige zeevis uit de familie van zandspieringen (Ammodytidae).
De vis wordt gemiddeld 32 cm lang (maximaal 40 cm), heeft een lang en slank lichaam en een opvallend lange onderkaak. Op de snuit voor het oog bevindt zich een duidelijke vlek. In het gehemelte zitten twee tanden.
De smelt vormt grote scholen in ondiep water boven zandbodems, tot ongeveer 150 meter diep. De vis zwemt vaak met de kop schuin omlaag. Het voedsel bestaat voornamelijke uit visseneitjes en jonge visjes.
De smelt leeft heeft in de noordelijke Atlantische Oceaan: van Spitsbergen tot Portugal, en in de Noordzee en Oostzee.
De smelt is van groot commercieel belang voor de visserij.
De smelt (Hyperoplus lanceolatus) is een straalvinnige zeevis uit de familie van zandspieringen (Ammodytidae).
Dobijak[2] (Hyperoplus lanceolatus) – gatunek morskiej ryby okoniokształtnej z rodziny dobijakowatych (Ammodytidae).
Północno-wschodni Ocean Atlantycki wzdłuż europejskich wybrzeży Morza Norweskiego, Morza Północnego, Morze Bałtyckie do głębokości 60 m. Liczny w polskich wodach przybrzeżnych.
Ciało wydłużone, owalne w przekroju. Ubarwienie srebrne, grzbiet ciemny. Linia boczna wyraźna. Długa głowa, dolna szczęka wysunięta. Ciemna plamka po każdej stronie pyska. Niska i długa płetwa grzbietowa sięga do nasady ogona. Dorasta przeciętnie do 20-30 cm, maksymalnie 40 cm[3] długości. Żywi się zooplanktonem i małymi rybami, m.in. tobiaszem[4].
Gatunek o niewielkim znaczeniu gospodarczym, wykorzystywany komercyjnie do produkcji mączki rybnej, poławiany w wędkarstwie i lokalnie spożywany.
Dobijak (Hyperoplus lanceolatus) – gatunek morskiej ryby okoniokształtnej z rodziny dobijakowatych (Ammodytidae).
Hyperoplus lanceolatus é uma espécie de peixe pertencente à família Ammodytidae.
A autoridade científica da espécie é Le Sauvage, tendo sido descrita no ano de 1824.
Encontra-se presente em Portugal, onde é uma espécie nativa.
Os seus nomes comuns são galeota, frachão, galeota-maior, geleota ou sandilho.
Trata-se de uma espécie de água salobra e marinha. Atinge os 40 cm de comprimento padrão nos indivíduos do sexo masculino.
Hyperoplus lanceolatus é uma espécie de peixe pertencente à família Ammodytidae.
A autoridade científica da espécie é Le Sauvage, tendo sido descrita no ano de 1824.
Kungstobis eller tobiskung (Hyperoplus lanceolatus, Le Sauvage, 1824) är en långsmal fiskart som ingår i släktet Hyperoplus, och familjen tobisfiskar.[1][2][3] Den är den största europeiska arten i familjen tobisfiskar.[4] Inga underarter finns listade.[1]
Tobiskungen är en långsmal, silverglänsande fisk med tydligt underbett. På varje sida av nosen finns en svart fläck. Ryggfenan är mycket lång, medan den saknar bukfenor. Tobiskungen kan bli upp till 40 cm lång.[5] Till skillnad från hos kusttobis och havstobis kan överkäken inte skjutas fram.[6]
Tobiskungen uppträder i stim främst vid gryning och skymning, övrig tid ligger den nedgrävd i bottnen. Den föredrar sandbotten och förekommer på djup upp till 150 m (på sommaren går den sällan djupare än 60 m[4]). Den lever på zooplankton, fiskyngel och mindre kräftdjur.[5] Stora tobiskungar kan även ta vuxna fiskar, bland annat andra tobisarter[4].
Själv tas tobiskungen av många andra fiskar, bland andra torsk, lax, makrill och piggvar.[6]
Tobiskungen kan bli upp till 5 år gammal.[4]
Lektiden varierar; för populationen i Nordsjön infaller den under vår och sommar. För leken föredrar den sandbotten, där honan kan lägga upptill 30 000 klibbiga ägg. De nykläckta ynglen är pelagiska.[5]
Arten förekommer från Portugal norrut till Brittiska öarna, Island, längs Norges kust till Vita havet och via Nordsjön till centrala Östersjön (dock ej längre åt öster än Finska vikens mynning).[5]
Den är reproducerande i Sverige.[3]
Tobiskungen fångas främst som industrifisk, bland annat för framställning av fiskmjöl och fiskolja[6]. Det förekommer dock även att den används för mänsklig konsumtion[7].
På svenska kallas tobiskungen även jagartobis, rännare, sandål eller vittobis.[4]
Kungstobis eller tobiskung (Hyperoplus lanceolatus, Le Sauvage, 1824) är en långsmal fiskart som ingår i släktet Hyperoplus, och familjen tobisfiskar. Den är den största europeiska arten i familjen tobisfiskar. Inga underarter finns listade.
