Lutikka eli seinälude (Cimex lectularius) on hyönteinen. Alkujaan se on ollut pelkästään lepakon loinen, mutta se on sopeutunut myös ihmisen ja joidenkin lemmikkieläinten loiseksi. Se imee isäntäeliöltään verta öisin. Lutikan ei ole todettu Suomessa levittävän tauteja. Imentäjäljet kutiavat eri ihmisillä eriasteisesti.
Cimex lectularius -lajin Suomeenkin levinneet sukulaiset lepakkolutikka (Cimex columbarius) ja pääskylutikka (Oeciacus hirundinis) ovat yleisiä linnunpesissä, joista ne voivat siirtyä ihmisen loisiksi. Sukulaislajit Cimex hemipterus (tropiikissa) ja Leptocimex boueti (Länsi-Afrikan ja Etelä-Amerikan tropiikissa) taas ovat paitsi ihmisen myös lepakon loisia.
Aikuinen lutikka on 5,5 millimetrin kokoinen, aterioituaan vähän pidempi ja ruskea, niiden alemmat kehitysasteet ovat 1,5–4 millimetrin pituisia, vaaleampia, kerman värisestä vaalean ruskeaan, ne tarvitsevat veriaterian viikon välein muodonmuutokseen ja munimiseen. Naaras munii 3–4 munaa päivässä, 200–500 elämänsä aikana.
Lutikka levisi Pohjoismaihin 1800-luvun alussa.[1] 1950-luvun jälkeen lutikka oli jo lähes hävinnyt Pohjois-Amerikasta ja Länsi-Euroopasta, mutta yleistyy jälleen monissa maissa kuten Yhdysvalloissa[2][3] ja Suomessa. Syyksi tälle on esitetty esimerkiksi lisääntynyttä matkustelua, tietynlaisten torjunta-aineiden käytöstä luopumista, lisääntynyttä vastustuskykyä torjunta-aineille ja ihmisten vähentynyttä tietoutta lutikoiden torjunnasta niiden harvinaistumisen vuoksi. Lutikka kulkee esimerkiksi matkailijoiden ja maasta toiseen muuttavien mukana ja voi levitä kerrostalohuoneistosta toiseen, mikäli ongelma on jatkunut pitkään ja luteiden saastuttamia huonekaluja kuljetetaan rappukäytävässä.[4]
Lutikka on lentokyvytön.
Lutikkojen pesiytymistä omaan asuntoon ei aina huomaa. Tyypillinen merkki lutikoista ovat kutiavat, turvonneet imentäjäljet. Ne ovat usein kolmen perättäisen ryhmissä, kun veren imeminen on keskeytynyt uhrin liikehdinnän takia tai verentulon ehdyttyä. Vuodevaatteilla voi havaita tummia läikkiä, jotka ovat lutikan ulostetta ja sängyn rakenteista voi löytyä niiden munia tai munan kuoria.
Lutikat liikkuvat etenkin noin tuntia ennen auringonnousua. Tuolloin ne voi havaita sytyttämällä valon. Lutikat eivät pääse piiloon erityisen nopeasti, joten niiden näkeminen on mahdollista.
Lutikka voi levitä asuntoon esimerkiksi matkailijoiden mukana hotelleista tai asuntoon tuotujen käytettyjen huonekalujen mukana.
Lutikka on yöeläin ja piileskelee päivisin pääasiassa vuoteessa ja sängyn lähistöllä, lutikka harvemmin lähtee 1–2 metriä kauemmaksi sängystä, jos vain veriateria on tarjolla. Se mahtuu hyvin pieniin rakoihin litteytensä ansiosta. Lutikoita torjutaan käsittelemällä niiden piilopaikat sopivalla hyönteismyrkyllä.[5] Hyönteismyrkkyjen tehoaineina käytetään deltametriinia (C22H19Br2NO3) ja klooripyrifossia (C9H11Cl3NO3PS). Maailmalta ja Suomestakin on jo löydetty myrkyille vastutuskykyisiä ludekantoja, silloin niiden torjunnassa auttaa vain kuumennus tai pakastaminen.
Lutikoiden lämpötorjunta on tehokas tapa hävittää luteet, mikä tappaa myös niiden munat, joihinka myrkyt eivät vaikuta. Myrkytys joudutaan suorittamaan yleensä 3–5 kertaa, koska munista kuoriutuu aina uusi populaatio.[6] Asunnon pitäminen siistinä voi helpottaa lutikkaongelman havaitsemista ja ehkäistä niiden kannan kasvua, mutta hygienian puute ei houkuttele lutikoita eikä lutikoiden torjumiseen riitä yksinomaan hyvä hygienia.
Viileissä oloissa lutikka voi selvitä jopa kahdeksan kuukauden ajan ilman verta. Alle −15 celsiusasteen lämpötiloja lutikat kestävät vain muutaman tunnin. Lutikka kuolee myös +52 celsiusasteen lämmössä[7].
Lutikka eli seinälude (Cimex lectularius) on hyönteinen. Alkujaan se on ollut pelkästään lepakon loinen, mutta se on sopeutunut myös ihmisen ja joidenkin lemmikkieläinten loiseksi. Se imee isäntäeliöltään verta öisin. Lutikan ei ole todettu Suomessa levittävän tauteja. Imentäjäljet kutiavat eri ihmisillä eriasteisesti.
Cimex lectularius -lajin Suomeenkin levinneet sukulaiset lepakkolutikka (Cimex columbarius) ja pääskylutikka (Oeciacus hirundinis) ovat yleisiä linnunpesissä, joista ne voivat siirtyä ihmisen loisiksi. Sukulaislajit Cimex hemipterus (tropiikissa) ja Leptocimex boueti (Länsi-Afrikan ja Etelä-Amerikan tropiikissa) taas ovat paitsi ihmisen myös lepakon loisia.
Aikuinen lutikka on 5,5 millimetrin kokoinen, aterioituaan vähän pidempi ja ruskea, niiden alemmat kehitysasteet ovat 1,5–4 millimetrin pituisia, vaaleampia, kerman värisestä vaalean ruskeaan, ne tarvitsevat veriaterian viikon välein muodonmuutokseen ja munimiseen. Naaras munii 3–4 munaa päivässä, 200–500 elämänsä aikana.
Lutikka levisi Pohjoismaihin 1800-luvun alussa. 1950-luvun jälkeen lutikka oli jo lähes hävinnyt Pohjois-Amerikasta ja Länsi-Euroopasta, mutta yleistyy jälleen monissa maissa kuten Yhdysvalloissa ja Suomessa. Syyksi tälle on esitetty esimerkiksi lisääntynyttä matkustelua, tietynlaisten torjunta-aineiden käytöstä luopumista, lisääntynyttä vastustuskykyä torjunta-aineille ja ihmisten vähentynyttä tietoutta lutikoiden torjunnasta niiden harvinaistumisen vuoksi. Lutikka kulkee esimerkiksi matkailijoiden ja maasta toiseen muuttavien mukana ja voi levitä kerrostalohuoneistosta toiseen, mikäli ongelma on jatkunut pitkään ja luteiden saastuttamia huonekaluja kuljetetaan rappukäytävässä.
Lutikka on lentokyvytön.
